RAKKAUS TOISTA LASTA KOHTAAN

Ystäväni totesi ensimmäisen lapsen saatuaan, ettei tiedä haluaako koskaan toista lasta, sillä hän ei uskonut voivansa rakastaa ketään yhtä paljon. Ymmärrän tämän ajatuksen, sillä ensimmäisen lapsen kohdalla rakkaus on pakahduttavaa ja kaikki tunteet ja tilanteet koetaan ensimmäistä kertaa.

Tähän sanon sen ärsyttävän lausahduksen jota kukaan lapseton ei halua kuulla. ”Et voi tietää mitä on olla vanhempi, ennen kuin sinulla on lapsia”. Täysin sama pätee kahden lapsen vanhemmalle. On mahdotonta ymmärtää miltä tuntuu rakastaa kahta lasta yhtä pakahduttavasti, sillä ensimmäisen kohdalla tunteet täyttävät jokaisen mielen ja sydämen sopukan. Rakkaus omaa lasta kohtaan on kaiken läpäisevää. Joillakin sen syttyminen kestää aikansa ja toisinaan niitä yhteenkuuluvuuden tunteita täytyy rakentaa aivan tietoisesti. Voin kuitenkin vakuuttaa,

kun ihmisellä on tahto johonkin asiaan, tahto rakastaa molempia lapsia yhtä paljon, syntyy se rakkaus aivan varmasti.

Rakkaus toista lasta kohtaan on erilaista kuin ensimmäistä kohtaan. Ei yhtään vähempää tai huonompaa, vaan erilaista. Ovathan kaikki lapsetkin erilaisia.

Toisen lapseni synnyttyä tiesin, että saan pidettyä tämän lapsen hengissä, ensimmäisen kohdalla en ollut ollenkaan varma. Täysin minusta riippuvainen ihminen oli niin hauras, että en ollut aluksi ollenkaan vakuuttunut, että hän esimerkiksi pysyy hengissä minun tuottamallani maidolla. Toisen lapsen kohdalla pystyin luottamaan siihen, että minä osaan tämän asian ja osaan hakea apua, jos kaikki ei menekään kuten on tarkoitus.

Istuessani esikoisvauva sylissäni sohvalla, mietin mielessäni mitä jos noustessani ylös tästä tiputan vauvan? Kaadun portaissa? Käännyn hänen päälleen yöllä? Toisen lapsen kohdalla olin varmempi ja myös hyväksyvämpi. Nimittäin se neuvolan terveydenhoitajan toteamus siitä, että jokainen lapsi tippuu kerran jostain, yleensä vanhempien sängyltä, piti paikkansa. Ja tottapuhuen, ei minulla ollut aikaa miettiä mitään tuollaisia kun kädet oli täynnä kahden lapsen kanssa.

Toisen lapsen kohdalla, en ollut kuitenkaan valmistautunut siihen, että hartaasti odottamani vauva ei tuntunutkaan sairaalassa omalta. Lastenosastolle joutumisen uhka sai aikaan itselleni suojausmekanismin ja aloin mielessäni hylkiä vauvaa. Sain purettua mietteitäni muille ja puhuttuani ne ääneen, joten ymmärsin mistä kaikki johtui. Kaipasin, vielä niin kovin pientä, esikoistani. Hormonimyllerryksessä kaikki tunnetilat olivat voimakkaita. Osaston kätilö huomasi apatiani ja kysyi minulta suoraan tarvitsisinko juttuseuraa. Kerroin, etten tarvitse nyt, mutta jos tämä jatkuu niin kyllä. Nopeasti hylkimisen tunne muuttui suojelunhaluksi, joka luonnollisesti muuttui täydelliseksi rakkaudeksi omaa pientä vastasyntynyttäni kohtaan.

Seuraavaksi vuorossa olikin kotona esikoisen kohtaamisen hetket ja kas, yhdessä yössä, esikoisvauvani oli muuttunut silmissäni valtavaksi tuhoa aiheuttavaksi taaperoksi, joka oli uhka pienemmälle jälkeläiselleni. Nämä tunnereaktiot hakivat muutaman ensimmäisen päivän tasapainoaan ja lopulta huomasin, että rakkaus molempia lapsia kohtaan oli aivan yhtä pakahduttavaa! Ja lisäksi, olin saanut seurattavakseni uuden tunnesiteen muotoutumisen aivan silmieni alle: sisarussuhteenSe vasta mikä on pakahduttavaa seurattavaa edelleen!Kolmannen lapsen kohdalla mikään oma tunnereaktioni ei yllättänyt ja varmasti aiempien kokemusten ääneen puhuminen teki valmista polkua uuden vauvan kohtaamiselle tunnetasolla. Kolmas lapsi solahti perheeseemme kaikista helpoiten.

Minkälaisia mietteitä teillä on ollut sisarusta odottaessa?

Kommentit

  1. Aika samanlaisia mietteitä ja tuntemuksia ollut. Meillä toinen lapsi tuli niin yllättäen, ettei mieli meinannut pysyä mukana. Pitkään oli vähän hämmentynyt olo ja mietin mistä tuo vauva meille tuli. Alun hämmennyksen jälkeen rakkaus oli aivan yhtä pakahduttavaa kuin esikoistakin kohtaan. Kolmas ja neljäs ovat solahtaneet elämään helpommin. Ehkä juuri siksi, ettei omat tunteet enää tulleet yllätyksenä, eikä vauvan hoito tai vauvan ja isompien sisarusten tarpeiden samanaikainen huomioiminen ole ollut uutta. Vauvasta ja vauva-ajasta on erilailla osannut vain nauttia alusta asti. Yhtä rakkaita on kaikki lapset ja se on oikeasti aika hämmentävää, miten rakkaus on vain kasvanut jokaisen lapsen myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmentävää on kyllä hyvä sana kuvaamaan tuota rakkauden kasvamista. Jos ajattelen kaikkia kolmea lasta yksitellen, löydän aivan yhtä vahvan tunnesiteen kaikkiin. Vaikeaa olisi ajatella, että sitä voisi rakasta vaikkapa kolmea aviomiestä yhtä paljon :D Toki lapsiin rakkaus nyt on aivan erilaista, mutta silti se on hämmentävää miten se vain lisääntyy lasten mukana. Ystäväni joiden omat lapset ovat jo aikuisia, ovat kertoneet että se rakkauden tuoma huoli ei myöskään vähene yhtään, vaan lisääntyy ja kasvaa sitä myötä kun omille lapselle tulee puolisoita ja lapsia. Rakkaus ei tosiaan käyttämällä vähene.

      Poista
  2. Hyvä teksti! Paljon samanlaisia ajatuksia täälläkin ollut, ja muistan kyllä itsekin miettineeni aikoinaan, miten voisin rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin silloin vielä sitä ainokaistani. Mutta ihan turha pelkohan se oli, nyt mulla on kaksi pientä ihanaa ja molemmat ovat todellakin aivan yhtä rakkaita. Tavallaan se rakkaus onkin erilaista, mutta ihan yhtä pakahduttavaa. Mutta ei kai sitä voi täysin ymmärtääkään ennen kuin sen itse kokee :)

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, että näistä asioista voidaan puhua! Eikä tarvitse jäädä yksin omien tuntemustensa kanssa. :)

    -RaidallisaSukkia

    VastaaPoista
  4. Oi olipa ihana törmätä (näin jälkikäteenkin) tähän tekstiisi, ja blogiisi ylipäänsä! Niin mahtavan hienosti kiteytetty omiakin tuntemuksiani useamman lapsen vanhemmuudesta. Itse kirjoittelin vähän samasta aiheesta juuri ennen kuopuksemme syntymää (05/17): http://emojavekarat.blogspot.fi/2017/04/kuinka-kolmas-lapsi-muuttaa-elamaa.html Jään seuraamaan blogiasi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti