ISOPIENI ESKARILAINEN

Luokkahuoneen ovella jännittää, kun tilat eivät ole vielä ollenkaan tutut, pari kaveriakin näyttää vieraalta eikä hän nyt juuri muista kenenkään nimeä. Huh, nyt tuli tuttu aikuinen, "moi voinko mä mennä leikkimään?". Ja sinne se katoaa, pöytien välistä suurelle matolle muiden ikäistensä joukkoon. Ehkä tuo pieni vilaus taaksepäin oli heippa äiti, rakastan sua. Suu käy jo vaahdossa, suunnitelmat leikeistä on valmiina, nyt täytyy olla vakuuttava, että saa kaveritkin mukaan samaan suunnitelmaan.

Astun koulun ovesta ulos ja mietin, pärjääthän? Ethän kiusaa ketään, muistathan olla reilu kaveri? Kerrothan aikuiselle, jos joku huoli painaa ja olenhan varmasti kertonut riittävän usein, että olet minulle korvaamaton?

Iltapäivällä näen sinut milloin leikkimässä muutaman kaverin kanssa pihan reunalla, milloin kovaan ääneen ottamassa tervapataa haltuun. Aikuisen silmiin piha näyttää karulta, mutta sinä nautit täysin rinnoin vertaistesi kanssa leikeistä ja peleistä, ylpeyttä äänessäsi puhut meidän eskarin pihasta. Äiti sä tulit liian aikaisin! Saanko mä vielä leikkiä sen aikaa kun sä kuitenkin juttelet jonkun aikuisen kanssa? No saat tietenkin, eihän meillä kiire ole. Leiki, nauti, iloitse, se on tehtäväsi nyt.

Hetken päästä pienen lapseni kädet nousevat kohti minua, syliin! Nostan syliini isolta tuntunvan lapsen, joka siinä kihertäessään äidin huomiossa on kuitenkin juuri niin pieni, kuin kuusi ja puoli vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran kohtasimme. Samat silmät, sama kiehkura otsalla.

Eskarilaisena osaat hoitaa oman aamupalasi, mitä nyt maitoa tulee aina täysi mukillinen ja jätät juomatta puolet. Lasten pienempi muki ei kuitenkaan ole enää juttusi, eikä muoviset astiat muutoinkaan. Nää on tärkeitä hommia, isojen lautaset. Eskarilaisena osaat huolehtia pikkuveljen sukat jalkaan huppista näääin nostetaan jalkaa ja pienet varpaat menee kuti kuti sinne sukkaan. Seuraavassa hetkessä mosautat toista pikkuveljeäsi selkään valtavalla raivolla, kun trampan käyttövuorosta on vähän erimielisyyksiä. Taas keskustellaan.

Huomaat kaupungilla kulkiessamme kaiken kauniin, näet missä sadepilvi muistuttaa etanaa ja ihmettelet miten sillat on rakennettu kestämään rekkoja. Osaat HUUTAAJARAIVOTA kun et pääse justnyttällä sekunnilla ulos KOSKA MÄ HALUUN! MIKS AINA PITÄÄ LÄHTEÄ YHTÄAIKAA, MÄ MEEN NYT! Ja ovesta kuuluu pam! Ulkoilun päätteeksi kauhistut ajatuksesta jäädä yksin, enhän mä äiti voi tänne ulos yksin jäädä, mitä jos mä en saa ovea auki?

Kaverit on kaikki kaikessa, ei kivempaa puuhaa olekaan kuin juosta, kiipeillä, mennä pistettä/peiliä/futista, kiistellä säännöistä, sopia ja aloittaa uudestaan. Toisinaan leikkiminen on yhtä tappelua ja taukoamatta saan olla selvittelemässä erimielisyyksiänne, kun kukaan muu ei nyt just halua leikkiä ihan samaa mitä sinä, eikä kukaan ymmärrä, että leikin pitäisi mennä just niinkuin sinä sanot. Puren hammasta yhteen, ohjaan ja toisinaan otan sinut viereen istumaan ja miettimään, mikähän se oikea ratkaisu nyt olisikaan.

Vielä jokin aika sitten lensi Afrikan tähden timantit häviöstä, eilen Unoa pelatessa näkyy suupielestäsi pieni pettymyksen häivähdys, kunnes nostat pään pystyyn ja kiität hyvästä pelistä. Aina en jaksaisi jankata samoja asioita. Älä pyyhi suuta hihaan, vedä vessa, älä potki leluja ulkona, missä sun ulkohousut on taas? Voisitko nyt vaan kuunnella kun viidettä kertaa sanon ja laittaa sen telkkarin kiinni?

Ja sitten ruokapöydässä kesken koko perheen päivällisen katsot silmät tuikkien meitä vanhempia ja toteat kiitos äiti ja iskä kaikesta. Kaikesta mitä te ootte mulle antanut tän koko mun elämän aikana. Ja sillä hetkellä meinaan särkyä juuri siihen hetkeen. Eihän sinun tarvitse meitä kiittää!

Sinähän se tulit ja meidän elämän teit täydelliseksi! Älä vaan koskaan muutu.

Kommentit