Hyvän lapsuuden merkit ja merkityksettömyydet.

Inhoan käsitystä hyvä lapsuus. Tai oikeastaan inhoan sellaista ajattelua, että on olemassa hyvä lapsuus ja huono lapsuus. Ajattelen, että meillä jokaisella on lapsuus, johon kuuluu sekä hyviä, että huonoja asioita, ihan kaikkia elämänkirjon ääripäitä. Toki viittaan tällä keskustelulla nyt länsimaiseen, lähinnä Suomessa elävän lapsen elämään. Meillä ei missään nimessä kaikilla ole samanlaiset lähtökohdat elämään täällä lintukodossakaan. Suomalainen yhteiskunta on rakennettu niin, että lähtökohtia on tasattu mm.neuvolapalveluiden, varhaiskasvatuksen ja peruskoulun avulla, mutta silti erot ovat valitettavan suuria. Alkavat olla oikeastaan hälyttävän suuria.

Silti hyvän ja huonon lapsuuden janaa ei ole olemassakaan.
Kaikki on suhteellista. Missä yhdessä perheessä taloudellinen tilanne on hyvä, rakastavat vanhemmat, harrastukset, läsnäolot ja kaikki vaaditut speksit ovat kohdillaan, voi koulukiusaaminen värittää lapsuuden täysin mustaksi. Tai toisaalla perheen tiivis keskinäinen yhteys ja huolenpito voi kelluttaa läpi vakavien myrskyjen, eikä matkasta jäävät kolhut paina myöhemmin. Vanhempien, tai muiden tärkeiden aikuisten olemassaoloa lapsuudessa ei voi jättää korostamatta, mutta merkittäviä ovat myös ne terveydelliset, taloudelliset ja yhteiskunnan sen hetkiseen tilaan liittyvät osaset, joihin vanhemmatkaan eivät voi liiemmin vaikuttaa. Lapsuus voi olla rikinnäinen, mutta sekään ei ole välttämättä huono lapsuus.



Meillä on Tyypin kanssa monin tavoin erilaiset lähtökohdat. Toinen on esimerkiksi ydinperheestä, toinen jostain ihan muusta. Toinen on rakentanut leikkinsä suuren kaupungin lähiön pihoille ja toinen pikkuruisen kaupungin pientaloalueelle, metsien ja peltojen läheisyyteen. Vanhempien kasvatukseen liittyvät arvot ja periaatteetkin ovat olleet hyvin erilaisia. Kumman tahansa lapsuuden voisi kirjoittaa kuulostamaan satukirjamaisen hyvältä lapsuudelta, riippuen mitä siihen tarinaan valitsisi.

Mutta, jos siihen tarinaan valitsisi ne elementit, joista on aiheutunut surua, ahdistusta, pelkoa tai häpeää, tulisi lapsuuden kuvasta rujo ja hälyttävä. Sellainen kuvaus, josta voisi tehdä leimallisia päätelmiä aikuisen temperamentistä ja persoonasta. Uhkakuvia epäonnistumisesta ja selityksiä omasta huonosta käytöksestä. Hän kärsi sairauden tuomista esteistä, hän eli vähävaraisessa perheessä, hänellä ei ollut mahdollisuuksia, häntä moitittiin ja rangaistiin. Näillä lauseilla voi maalata kuvaa itsestään tai toisesta ja korostaa epätoivottuja kokemuksia. Yhtälailla kuin niitä lapsuuden perheillallisia ja idyllisiä mökkiviikonloppuja voi pitää arvossa ja kuvittaa oman muistokirjansa vain kiiltokuvin.

Haluan vanhempana tehdä parhaimpani ja antaa lapsilleni mahdollisuuden rakentaa itselleen turvallinen, vakaa ja hedelmällinen pohja, josta on hyvä ponnistaa eteenpäin. On kuitenkin äärimmäisen lohdullista, että suurin osa ihmisistä on ihan kelpoja aikuisia, vaikka lapsuuteen on kuulunut vaikka mitä sellaista joka ei kuulu siihen hyvään lapsuuteen.
Aikuisen on oleellista ymmärtää mistä oma lapsuus rakentuu ja millä tavoin itseen vaikuttavat varhaisen lapsuuden kokemukset ja ehkäpä kokematta jäämiset. Sen sijaan katkeroitumalla tai martyyriksi ryhtymällä rikkoo vain itsensä ja estää oman kasvun ja kehittymisen vielä aikuisenakin. Lapsuutta ei voi muuttaa, mutta sen voi hyväksyä, sieltä voi poimia ne asiat, joita haluaa jatkaa eteenpäin ja käsitellä ne joista kokee olevan itselleen (ja ehkä muille) haittaa. Vaikka en ihan Maria Nordinin limbisen järjestelmän aivotreeneihin lähde, pidän hyvän vanhemmuuden merkkinä sitä, että osaa nähdä oman lapsuutensa läpi, tunnustaa, tunnistaa ja päästää myös irti.

Myös rikkinäisestä lapsuudesta voi kasvaa eheäksi vanhemmaksi.

Kommentit